Minäkin olen kulkenut pitkän matkan Birgeriin. Tai itse asiassa saatan olla vasta tuulikaapissa.

Mainos sanoo, että ensimmäinen on aina paras. Olen jyrkästi eri mieltä, ainakin makuelämyksen suhteen. Minun ensimmäiseni oli taskulämmin Light Beer Tervakosken ala-asteen pyörävajan katolla. Se maistui ihan kaamealle paskalle, mutta nyin sen sisuksiini 11-vuotiaan elämänjanoisella otteella, suurina kulauksina ja naama irveessä. Kuohu tursusi sieraimistakin.

Tuohon aikaan – ja aika pitkään sen jälkeenkin – kaljasta ei haettu makuelämystä. Sen sijaan kaljaa haki Kesänen, lievästi jälkeenjäänyt hessu, joka päivysti nakkarin kulmalla hakiksia teineiltä. Me halusimme humalaan, ja olut oli kätevin ja lähes ainoa keino. Eipä ollut limulonkeroita, ei ruotsalaisesti makeutettua omena-mansikka-karpalo-passiosidukkaa. Mutta niin se kehitys kehittyy, iskä hiihti vielä sen neljäkymmentä kilometriä kouluun kesät talvet, eikä saanut syödäkseenkään muuta kuin puolukkaa ja talkkunajauhoa.

Kaljaa kumottiin kahdeksan pulloa uimahallinmäessä, korkeushyppypatjalla tai sillan alla. Hyvää se ei ollut vielä vuosienkaan jälkeen, mutta fiilis oli mahtava. Niitä muistoja ei voita mikään, vaikka joskus tuli turpaan, joskus rikottua koulun ikkuna. Olimme väärässä ja tyhmiä, mitä tahansa olisi voinut tapahtua – ja joillekin tapahtuikin. Mutta, rehellisesti sanottuna: Mitä hittoa se nuoruus olisi ollut ilman niitä kokemuksia?

Tuo on ristiriitaista, kuten on oluen juontinikin ollut aina. Mitä nuorempana aloittaa, sitä suurempi riski on ajautua ongelmakäyttäjäksi, sen jokainen vastuullinen yhteiskunnan helkutin tukipylväs tietää. Vähän vaikea on kuitenkin yleispäteviä suuntaviivoja vetää, kun oman juomisen kohdalla on käymässä lähes tismalleen päinvastoin. Nykyään kun karsastan humaltumisen tunnetta, mutta suorastaan jumaloin alkoholijuomien makua. Erityisesti oluen. Viski on välillä vielä parempaa, mutta siitä tulee liian humalaan.

Kumpi kampi parempi? Kännissä viikonlopun läpi hulvattoman hauskaa ja saada sukupuolitauti, vai istua Birgerissä muutama tuntia nenä jonkun belgialaisen munkin panemassa enkel-trappisterissa, samalla säilyttäen kotinsa eheänä? Tiedän, että jotkut elämäntaiturit pystyvät yhdistämään kaiken tuon, mutta minä en ole nyt siinä vaiheessa.

Ilman ensimmäistä ei ole viimeistä. Olutta en voi syyttää mistään, vain kiittää – monelle tosin voi olla toisin. Tulevaisuudestakaan ei koskaan tiedä. Nyt se viimeisin maistuu parhaalta – taisi muuten olla Weltenburger Kloster Barock Dunkel, jota ei edes ihan naamoissa pystyisi juomanlaskijalle ääntämään.