Ensinnäkin siksi, että yhteiskuntamme perustavimmat elementit laskettiin sosialidemokraattien vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessa. Eli yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, täydellinen yhdistymis- ja sananvapaus, oppivelvollisuus, sukupuolien tasa-arvo, vastikkeeton terveydenhuolto jne. Itse asiassa ainoa Forssan ohjelman 11-pykäläisestä tavoiteohjelmasta toteutumatta jäänyt kohta on kirkon ja valtion erottaminen toisistaan. Hmm…

Perinteiden ja ”oikeiden” arvojen lisäksi demareissa meikäläistä viehättää puolueen realismi — mikä muu puolue voi oikeasti sanoa, että myös toteuttaa vaaliohjelmansa lähes 90:n onnistumisprosentilla? Vastaus: ei mikään ainakaan Suomessa. Demarit eivät ehkä ole yhtä säihkyviä, filmaattisia ja trendikkäitä kuin kokoomuslaiset tai vihreät, mutta ainakin niillä on tossut tiukasti maassa. Ja hei, demareilla on valtaa. En henkilökohtaisesti ehkä jaksaisi räksyttää jossain opposition marginaalipuolueessa vailla todellisia vaikutusmahdollisuuksia oikeisiin asioihin.

Mutta pakko myöntää, demaritkaan eivät ole täydellisiä. Puolue on ukkoutumassa ja mummoutumassa melko pahasti — ei sillä, ettei veteraaneja tarvittaisi, mutta balanssi on nyt aika pielessä. Totta kai myös mätämunia ja urpoa moneen lähtöön tämän kokoisesta instituutiosta aina löytyy, mutta niitä on joka puolueessa. Ja väitän, että siihen harhaan en ole koskaan syyllistynyt, että arvottaisin ihmistä tai poliitikkoa puoluekannan perusteella. Hyviä tyyppejäkin löytyy joka jengistä. Totta kun on sekin, että nykyään puolueiden välinen poliittinen jakolinja on hyvin ohut: aatteellisesti mahtuisin varmasti ihan hienosti myös vihreisiin tai vasemmistoliittoon, mutta tuo em. realismi-faktori kallisti vaa’an aikoinaan sdp:hen.