Kuolema laulaville aerobic-ohjaajille

Hämäläiselle heteromiehelle ei ole ihan helppo juttu käydä aerobiccaamassa ison ämmälauman seassa. Naisilla on viimeisen päälle Niken anilliininpunaiset tai turkoosinsiniset jumppavermeet, Röhnischin tossut ja merkkihikinauhat jonossa ranteista päähän plus sun muut systeemit.

Marginaalimiehillä on näitä metroseksuaaleja villetapoloita lukuunottamatta hien- ja kusenpolttamat verrarit ja joskus-ollut-musta t-paita. Ukot kun ovat urheillessaan tottuneet valumaan hikeä ja haisemaan pahalta.

Kuntoklubeilla puolestaan tärkeää on myös pyöriä raikkaana ja ruskettuneena hihattomissa paidoissa, kevyesti flirttaillen cross-trainereiden liepeillä.

Kulttuurilliset erot kellareiden paini- ja punttisaleista nousseiden junttien ja modernien ihmisten välillä ovat etenkin näin pienellä paikkakunnalla melkoiset.

Moderni ihminen on ilmeisen positiivinen, ulospäin suuntautunut ja verkottunut. Semmoinen mainostoimiston ihannetyönhakija.

Hän haluaa pumpatessa ja stepatessa kuunnella uusimpia hittejä ja parhaita biisejä ysikytluvulta – tai jotain vastaavaa paskaa. Menestyjä ilmeisesti myös vaatii, että häntä kannustetaan kiihkeästi liikuntasuorituksissaan. Pakko olla hyvä syke koko ajan.

Sen takia aerobic-ohjaajat (jotka ovat vielä ihan oma rotunsa) pyörivät koko ajan ympärillä ja kiljuvat mikki säristen tsemityksiään. Sen vielä joten kuten kestää, mutta murhanhimo nousee väkisinkin juntin sisuksista, kun instruktori vaatii porukkaa yhtymään kertosäkeeseen. Emme me suomalaiset, edes naiset, vain ole sellaisia.

Emme me myöskään osaa vastata juuri mitään koko salin täydelle esitettyihin totaalityperiin kysymyksiin. ”Onks teil’ hei hyvä meininki? Mennäänks tänään täysillä, ihan kybällä?”

Nämä akkojen jumpat ovat kuitenkin yllättävän tehokkaita. Niissä tulee tehtyä duunia eksponentiaalisesti enemmän kuin nojaillessa puolitoista tuntia pommisuojassa jalkaprässiin, jauhaessa kakkaa jätkien kanssa ja lueskellessa Bodaus-lehteä.

Siksi juntti haaveileekin jumpparista, joka pitäisi turpansa kiinni turhista ja keskittyisi näyttämään, mitä tehdään. Äijäpumpit ja -joogat ovat askel oikeaan suuntaan, mutta ehkä kuntoklubiyrittäjät voisivat ottaa täysin uuden kulman markkinointiin: alkakaa myydä Mörkö-jäsenyyttä.

Mörkö-jäsenille ei tarvitsisi soitella joka viikko ja kutsua heitä clubin barbeque-bileisiin tai muihin tupperware-tapahtumiin. Möröille henkilökunnan olisi kiellettyä virnistellä kuin vajakit, tervehtiä tekopirteästi ja jauhaa säistä joka kerran, kun käytävässä kohdataan.

Toiset meistä kun käyvät salilla lähinnä purkamassa aggressioitaan.