Mediatuomioistuin on rosista raaempi paikka

Istuin viime torstain käräjillä kuuntelemassa, kun ”Hattulan kauhuhoitajiksi” nimettyjen kahden tuikitavallisen oloisen keski-ikäisen naisen syytteitä lasten pakkosyöttämisestä käsiteltiin. En ole montaa kertaa oikeudessa aiemmin istunut, joten koko prosessi pisti pohdituttamaan.

Tapaus on tietysti paljon mielipiteitä herättävämpi kuin moni muu oikeuslaitoksen silmissä vakavampi rikos, joten puhtaalla mielenkiintoisuusasteikolla juttujaan arvottava osa lehdistöä repi siitä kaiken irti.

Kyllähän minullekin asiasta yhdeksässä tunnissa näkemys syntyi, mutta en nyt ota kantaa syytettyihin tai heidän syyllisyyteensä, koska tässä lehdessä ei normaalisti mielipidejutuissa käsitellä rikosasioita ennen tuomioiden julistamista.

Ruoditaan sen sijaan lehtimiehen moraalia.

Jos hoitajat tuomion tapauksista saavat, se lienee syyttäjän vaatima pienehkö sakkorangaistus?–?jolloin kansan syvien rivien kuppi luultavasti läikkyy nurin närkästyksestä. Ja vaikka heidät todettaisiin syyttömiksi, nähtäisiin silti paatosta ja pyhää vihaa.

Edes se ei kaikkia lohduttane, että me lehdistössä olemme joka tapauksessa jo langettaneet hoitajille elinkautisen.

Tosin internetille ei elinkautinenkaan taida riittää, se eläin janoaa verta. Nimiä ja kuvia huudetaan esiin ja halutaan liimailla puhelintolppiin, vaikka Parolassa tuskin on enää montakaan kanta-asukkia, jotka eivät syytettyjä tietäisi.

Onhan tämä kaameaa valtaa. Valtaa raunioittaa toisen ihmisen elämä vain tyydyttääkseen lukijoiden tiedon- tai tirkistelynhalun. Mutta tietysti yhtä väärin olisi jättää kertomatta, että tällaisia asioita voi päiväkodeissa tapahtua vielä nykypäivänäkin. Vaikeaa nuorallatanssia, jossa vastuunsa kai on myös juttujen kohteilla ja lukijoilla.

Jonkinnäköinen haaskajournalistin vaisto olisi pistänyt minutkin kirjoittamaan jutun oikeudenkäynnistä värikkäämmin, etovia yksityiskohtia korostaen sekä asianomaisten, todistajien ja syytettyjen lausuntoja ja tunnetiloja kuvaten. Siis mässäillen.

Onneksi kokeneemmat toimittajat toppuuttelivat. Enhän minä sellaista oikeasti halua tehdä, enkä kuunaan myöskään valtaa jaella lonkalta omia tuomioitani – vaikka varmasti sen tyyppisiin heittoihin olen joskus syyllistynytkin. Niitä pyydän anteeksi.

On vain niin vaikea muistaa, kuinka joka päivä itse yökkäilee iltiksien kaksinaismoralismin, aivottoman taivastelun ja laskelmoidun massojen tyhmentämisen edessä.

Se ei ole kuitenkaan pakkosyöttöä?–?luen ne aina, ja hemmetin usein myös kaikki muut laatujulkaisut Seiskasta Nyrkkipostiin.

Olen utelias ihminen.

Tein mitä hyvänsä, aina löytyy ammattiveljiä, jotka ovat valmiita kunnon kiihotukseen. Siitä heille maksetaan?–?ja paljon enemmän kuin meille hämäläisille nyhveröille. Mutta voi olla, etteivät he nuku kovin hyvin.

Vai miksiköhän tuomitsijat eivät saapuneet katsomaan silmästä silmään niitä, joille oikeuttaan jakavat? Ehkä se on etäältä helpompaa?

Olin ainoa toimittaja salissa.