Oodi Heinälle

Jos olet edes kerran elämässäsi saanut syötön Markus Heinämäeltä, herutit todennäköisesti litmasenkyyneleitä tiistaina, kun tieto salibandyliigan nestorin vetäytymisestä kiiri yli maakunnan.

Virallinen tieto kertoi, että ”Heinä”, pian 39, jätti FT Trackersin sitkeiden selkävaivojen takia – siirtyäkseen pelaamaan isoja minuutteja ns. kasvattajaseuraansa SC Urbansiin. Tosin miehen pelikaverit juoruilivat jo viikonloppuna kapakissa, että todellinen syy löytyy siitä, että ”jämäminuutteja voi pelata junnutkin”.

Lasten ja humalaisten suusta kuulee usein totuuden. Urheiluseurojen tiedotteista harvemmin.

Satunnainen salibandyspektaattori saattaa olla sitä mieltä, että Heinämäellä ei vain ollut enää käyttöä. Liike ei enää riitä nuorempien joukossa. Ja kolottaakin.

Heh. Onhan tosiaan se Littikin toivotettu jo moneen kertaan menneeksi.

Heinä on nimittäin sukua Kuninkaalle, Raipelle ja Gretzkylle. Syvemmällä tavalla kuin ehkä käsitättekään. Gretzkystäkin sanottiin aikoinaan, että se ei osaa luistella, laukoa tai taklata – ja silti ukko oli maailman paras jääkiekkoilija.

Heinä on kesyttänyt pallon. Jo kauan ennen kuin suurin osa saba-pelaajista oli edes syntynyt. Siihen aikaan ei nuorilla ollut irkkejä, x-boxeja tai edes koko helkutin salibandya: oli vain poikia palloineen ja mailoineen, paitamytyt tai jääkököt tolppina. Kyllä te tiedätte.

Niitä pelaajia ei enää valmisteta. Salibandynhän Heinä aloitti vasta siinä iässä, kun muut reikäpalloilijat tavallisesti lopettavat uransa.

Näillä heinämäillä ei ole kyse lajista. Kyse on taidosta. Kyse on kosketuksesta. Kyse on käsityksestä.

Kun Heinä muodosti takavuosina Jarkko Lehtosen kanssa JanPan jumalaisen kärkiparin nelosdivarissa, se oli herkintä, mitä futiksen alasarjoissa on näillä leveysasteilla kuunaan nähty. Se oli musiikkia, jota kuunneltiin silmillä. Bachia. Jopa tervakoskelaisten oli silloin pakko myöntää, että Turengista voi tulla jotain kaunista ja hyvää.

Ja omivat kaksikon itselleen.

Epilogi. Trackers pelaa 6. huhtikuuta viidettä ja ratkaisevaa finaaliottelua SSV:tä vastaan. Peli on 3–3, kun kello näyttää 58.56. Pallo tulee avopaikkaan seuran nuorisolupaukselle, joka – kaikella kunnioituksella sabajunnuja kohtaan – jähmettyy totaalisesti seitsemästä hikinauhasta, superrennoista puuhelmistä, huolella asetellusta liimatukasta ja tauottomasta gangstaräpin kuuntelusta huolimatta.

Trackers-koutsi Jani Blad kiroaa katkerasti.

Koska Blad tietää, että Heinä olisi pistänyt pallon verkkoon. Selkäytimestä. Niin kuin aina ennenkin.