Pimeyden sydämessä

– Mä oon vetänyt viinaa aamukasista, ja jos tänne tulee ykski Hassani, niin mä latasen saman tien, ärjyy urosleijona terassilla.

Käymälässä huivipäinen pentu oksentaa ja hikoilee kemiallisen piristeen luoma hullunkiilto silmissään, mutta on minuuttia myöhemmin keikkumassa karaoke-kansio kolmantena jalkana tanssilattialla.

Ei, emme ole Forssassa.

Tämä on matka pimeyden sydämeen – tämä on Parola.

Mutta voisi ihan yhtä hyvin olla Ojoinen, Jukola, Katuma, Turenki tai jopa Tervakoski. Pahimmassa tapauksessa Peltosaari.

Matka pimeyden sydämeen ei ole kuitenkaan pelkkä känninen kävely lähiöpubiin. Tie ihmisten käsityksen alkujuurille etenee yksilötasolla tapahtuvien kehitysprosessien kautta.

Itsensä eliittiin nostaneiden entourage ja ylikalliissa kulttuurikeskuksissa pikkusormi pystyssä hengaileminen vaihtuu väistämättä väkivallan ja alkukantaisuuden kyllästämään ilmapiiriin, mutta kyse on vain ilmiasusta. Ympäristö auttaa ajelehtimaan oman mielen pimeään ja varjoon, luo puitteet moraaliselle manalalle, jossa on mahdollista löytää todellinen Minä. Mieli harhailee lattian lasinsirujen, pubiruusun pälpätyksen, Irwinin, baaritiskin ja tuulipukujen psykedeliaan, jota pahentaa se hämmentävä seikka, että paikkoja onkin kaksi, toistensa pelikuvia, Wanhoja molemmat.

Tai sitten olen vain juonut pari tuoppia liikaa luettuani Joseph Conradin romaanin.

Kirjassa mies etenee jokilaivalla läpi pimeimmän Kongon, näkee matkalla elävät, silvotut ja kuolleet. Määränpäässä odottaa myyttinen mies, jumala tai paholainen. Uusi elämä, joka tuhoaa vanhan. Matkustaja tuntee puistattavaa pelkoa ja vastustamatonta vetovoimaa samaan aikaan.

Mitä lukija löytää lopulta omalta matkaltaan? Jatkaako itsensä onttouttamista puuduttavissa palavereissa viikosta ja vuodesta toiseen, kuuntelemassa yhteiskunnallista jeesustelua, jonka pontimena on joko äärimmäinen typeryys tai kaksinaamaisuus – vai sittenkin liian suojatun elämän aiheuttama aito vilpittömyys?

Elämä on pimeyttä ja pimeyden nimi on Parola. Minä olen Parola. Päältä kaikki kunnossa, sisällä viidakko.

Sen läpi täytyisi kättään heiluttavan lapsen innolla raivata tiensä: elämän, jonka ”armoton logiikka toimii turhaa tarkoitusta varten. Enin mitä siltä voi toivoa saavansa on vähäinen itsetuntemus – joka tulee liian myöhään, satonaan lähtemätön katumus.”

Ja muuten olen sitä mieltä, että myös Maria Guzenina-Richardson pitäisi viedä varteenotettavaksi ajaksi Wanhaan jonnekin. Vai onko Guzenina alias Kurtzille?